Se kesä oli viimeinen, jolloin sait pukea päälleni kukkakuvioilla väritetyn mekon. Minä en sen kesän jälkeen halunnut mekkoja päälleni. Minä en halunnut pitkiä ja vaaleita hiuksiani leteille, joiden päässä roikkuisi silkkinauhat.
Sen kesän jälkeen muutuin. En leikkinyt nukeilla tai tarjoillut kuistilla teetä pehmoleluille, jotka olin asettanut istumaan kuistin valkoista kaidetta vasten. Minä leikin naapurin poikien kanssa poikien leikkejä. Enkä minä itkenyt silloin, kun vanhempi poika heitti minua kivellä. En itkenyt, sillä eihän se nuorempikaan poika itkenyt silloin, kun oli minun vuoroni heittää häntä kivellä. Vanhempi poika kyllä itki pudotessaan puusta, mutta muuten pojat eivät saaneet itkeä. Ilman verta ei ollut kipua, ilman kipua ei ollut itkua. Minä opin poikien säännöt ja poikien leikit. Opin kaatumaan ilman, että tulisi haavoja. Ja kun olin oppinut kaiken tuon, en kaivannut turvallisia teehetkiä kuistilla tai niitä oksettavia silkkinauhoja hiuksissani.
Kun viimein täytin yhdeksän vuotta, annoin kampaajan leikata kauniit vaaleat hiukseni lyhyiksi. Korvakorutkin hankin. Olihan se hienoa kertoa pojille, kuinka olin antanut neulan lävistää korvalehteni.
Mutta sitten tapahtui jotakin. Kahta naapurissa tapahtunutta murhaa ja yhtä murtovarkautta myöhemmin pojat olivat poissa. Tilalle muutti tyttöjä ja minun oli opeteltava tyttöjen leikkejä. Silti leikkasin hiukseni lyhyiksi ja osasin kaatua ilman, että saisin haavoja. Enkä itkenyt vaikka joku olisi heittänyt kivellä.
Jossakin kohdassa minä opin rakastamaan tyttöjä. Ja rakastan vieläkin naisia, naisen vartaloa, ääntä, kosketusta sekä hengitystä. Jossakin kohdassa opin itkemään vaikka ei sattuisi. Minä opin tyttöjen säännötkin. Mutta silti leikkaan vieläkin hiuksiani lyhyemmiksi ja osaan vieläkin kaatua ilman suurempia haavoja.
Etkä sinä, äitini saa vieläkään päälleni mekkoa, ellen sitä itse halua. Etkä sinä saa olla siitä vihainen. Olihan sinulla kuusi kesää aikaa.