Yksi lause saa ahdistuksen valtaamaan mun kehon. Haluan juosta kilometrin, neljäkin. Tällä hetkellä haluan vain juosta ja huutaa. Haluan huutaa niin kovaa, että sinäkin kuulet, niin kovaa, että ääneni valtaa kaupungin kadut, eikä siellä riitä tilaa muille. Ahdistus juoksee päästä jalkoihin. En enää näe mitään, en tunne mitään. Olen sokea kaikelle.
Kädet roikkuvat velttoina kehoni ulkopuolella samalla kun seison peilin edessä. Ihoni on puuterimainen, vaalea ja hento. Verisuonet näkyvät selvästi ja mua oksettaa.
Haluan jo parantua, tahdon nähdä ihmisiä. Toisaalta maanantai pelottaa tajuttomasti. Miten uskallan mennä kaikkien ihmisten keskelle, mitä niille voi sanoa. Eniten haluaisin pyytää anteeksi vaikka en ole tehnyt mitään väärää, silti se tuntuisi sopivalta juuri nyt.